Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa

Tänään vihdoin olen päässyt salille! Mikä nautinto urheilla kahden viikon urheilukiellon jälkeen. Tosin en ole koskaan ollut kamalan urheilullinen, muttakun se kielletään, niin tajuaa kuinka tarpeellist se on omalle mielenterveydelleen ja toisekseen alallani pitää olla kunnossa, jotta jaksaa niitä painavia mummoja ja pappoja nostella/siirrellä.Siispä tänään lähdin kaverini Roosan kanssa salille, sunnuntaina uudestaan ennen työvuoroa, josta kohta kerron enemmän.
Tosiaan käytiin Rantasipi Laajavuoressa kuntosalilla, johon ostin nytten kuukauden kortin 35€ eli ei paha ja sinne ei oo tunkua koskaan. Nytkin siellä oli 4 henkilöä, kun mentiin Roosan kanssa sinne.
Aijon pistää itseni koetukselle ennen joulua ja ottaa varaslähdön kuntoon kesäksi 2014. Kuntosalikuva on sitten ladattu netistä.( pyrin itse ottamaan kaikki mahdolliset kuvat)

Tuossa yläpuolella on juuri se kuntosali, missä käyn. Vaikkakin pieni, mutta hyvä!

Tänään aamulla kun heräsin ja katsoin ikkunasta ulos ja näin tämän:

Se tunnesgaala jota kävin läpi oli iso. Tunsin onnea, koska talvi tulee, raikas ilma, auringonpaisteiset pakkaspäivät yms. Tunsin myös vihaa, miksi talvi, pimeä, synkkä ja kylmä, tulee liukasta. Tunsin iloa, ne hiihtoretket ja luisteluhetket, ja ennenkaikkea tänä talvena aijon mennä laskettelemaan, parina talvena se on vähäsen jäänyt.  Tunsin myös hieman surua, luonto oli kaunis vielä eilen, aurinko paistoi aamusta, lehdet tipahteli hiljalleen maahan, eikä tarvinnut vielä pukea niin lämpimästi päälle, kuten tänään jo. Tunsin ehkäpä hieman uteliaisuutta ja toivekkaisuutta, millainen talvi tulisi, olisipa se sopivan kylmä ehkä sen -15 astetta, mitäköhän ihmeitä se talven taika saa vielä aikaan elämässäni, jospa jotain mitä on pitkään jo odotettu.

Päivän edetessä, kun sähelsin keittiössä puhelimeni pärähti. Se oli selvästi viesti ja olen odottanut työkaveriltani viestiä ja sähtäsin innoissani puhelimelleni, mutta huamasin, ettei se ollutkaan hän. Sitten avasin viestit ja katsoin ja oloni oli hieman arveluttava, koska pomoni laittoi viestiä. Sen viestin jälkeen hymy nousi korviin asti ja oloni oli sanoinkuvailettoman iloinen: Moi! Pääsisitko sunnuntaina palvelutalolle iltaan? No tottakai, minä vastasin. Tätä oli odotettu, en ole ollut ehkä kuukauteen töissä ja minua pari asiakasta oli jo kysellyt, että milloin se pyryharakka tulee töihin. Joo kyllä se on minun lempinimi töissä, yksi asiakas sen kerran vahingossa sanoi ja siitä se sitten lähti. Siispä sunnuntaina Toivakkaan!

Tänään tuli ajettua ekan kerran yksin tällaisella lumisella kelillä. Ajoin ensimmäisellä ajotunnilla huhtikuussa, muistaakseni. Silloin oli vielä lunta maassa ja pelotti niin paljon, kun opettaja vielä vei liikenteeseen. Mutta aina oppii uutta ja ei nyt voi sanoa, että olen huono kuski, mutta en mikään paras. Niinse pappanikin sanoo, ettei hän hyvä kuski ole, vaikka ajanut koko elämänsä ammattikuskina, milloin linja-autoa, milloin rekkaa yms. Hän on kumminkin pyöreesti 65-vuotias.

Sittenhän tajusin, että sunnuntaina on veljeni syntymäpäivät ja olin luvannut mennä jo sinne, mutta onneksi saatiin sovittua, että menen huomenna käymään siellä. Pienin veljeni täyttää 2 vuotta. Itse kun ajattellen, että kun olen 30 hän on 14, näin nopealla laskutoimituksella. Hauska ajatella, että monet minun ikäiset ovat jo tätejä, niin itse sain vielä pikkuveljen.

Nytten pitäisi alkaa sitä LOP:pia suorittamaan, mutta onse vaan niin vaikeaa mennä sinne ja alkaa pieniä tehtäviä tekemään. Noh jospa huamenna saisin sitä aikaseksi.

En tiedä yhtään, kuinka moni lukee näitä kirjoituksia, mutta laittakaa vaikka haasteita tulemaan, kommenttia ja mielipiteitä blogista. Tosiaan en oo kauheesti kirjoitellut ja edelleen vähäsen hakusassa tää homma mut näin.

Olkaa varovaisia, siellä on liukasta ja pliis, mä pyydän-narisen-mangun-anelen, että laitatte jtn kommenttia tulemaan.